Olen aina ollut vaatimaton meikkaaja. Toki on ollut kausia, jolloin on tullut meikattua vähän enemmänkin, mutta pääsääntöisesti meikkaaminen on tarkoittanut ripsivärin lisäksi peitevoidetta silmänalusiin, kera satunnaisen poskipunan ja puuterin. Raskausaikana vähensin meikkaamista entisestään, kuten ylipäätään kaikenlaista kosmetiikkaa, ja viimeistään lapsen syntymän jälkeen meikkaamiseni loppui melkeinpä kokonaan. Nykyään laitan meikkiä hyvin harvoin, ja se todella rajoittuu pelkkään silmänalusten vienoon peittämiseen sekä ripsiväriin. En pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana, jos lähden kaupungille, ja olen unohtanut laittaa ripsiväriä.
Tästä syystä olenkin viime aikoina ollut hieman hämilläni kaikenlaisista meikittömyys-haasteista sun muista. Meikittömyyden korostaminen tuntuu hassulta. Eikö meikittömyys ole luonnollinen tila? Miksi siitä pitää tehdä niin suuri numero?
En nyt missään nimessä tarkoita sitä, ettei saisi meikata. En oikeastaan puhu meikistä ja meikkaamisesta nyt laisinkaan. ...vaan siitä, että ilman meikkiä olemisesta ei mielestäni tarvitse tehdä mitään urotekoa tai rinnastaa sitä maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Ei meikittömyyteen pitäisi tarvita ohjeita ja neuvoja (tällaisiakin olen netistä bongannut), vaan sen pitäisi olla täysin normaali tila. Meikkaamista varten niitä ohjeita kaivataan, ja hieno ja taiten tehty meikki on mielestäni isompi saavutus kuin puhtaat kasvot.
Meikillä on todellakin paikkansa tässä naisten maailmassa, mutta ihan yhtä lailla on meikittömyydelläkin. Meikittömyyden korostaminen pitäisi unohtaa, koska eihän siinä ole mitään ihmeellistä. ..tai onhan siinä, niin kauan kuin me naiset uskottelemme toisillemme niin. Niin kauan kun me tarvitsemme haasteita ja ohjeita meikittömyyteen, on jokin mielestäni pielessä.
