Ei kotiäitimateriaalia

by - marraskuuta 18, 2015


Niin, eipä minusta ollutkaan kotiäidiksi. Vaikka jotenkin niin kuvittelin pitemmän aikaa. Melkoisen vuoristoradan kävin tämän pohdinnan kanssa. Ennen raskautta pidin itseäni melko urakeskeisenä, enkä olisi osannut kuvitella itseäni kotiäitinä. En kokenut sitä mitenkään huonompana työnä, vaan sellaisena, joka ei tuntunut omalta. Raskaus ja lapsen syntymä kuitenkin muuttivat tilanteen päälaelleen. Kotiäitiys tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Hoitoasiat ahdistivat jo ajatuksenkin tasolla ja omat vanhempainvapaan jälkeiset työkuviot tuntuivat kaukaisilta ja jopa hieman vastenmielisiltä. Lapsen puolen vuoden ikään asti olin siis täysin ja ehdottoman vakuuttunut siitä, että kotiäitiys on minun juttuni. Jaksoin olla aktiivinen ja nähdä muita äitejä sekä käydä harrastamassa lapsen kanssa arkipäivisin. Sitten se vain lopahti.

Huomasin, että toisinaan tunsin lievää kateutta miestä kohtaan, kun tämä kävi töissä arkisin. Toki tein omia töitä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta pääosin teen kuitenkin nuo omat työni kotona, ja silloin kun mies ei ole töissä (kuten olen aiemmin jo useaan otteeseen kertonutkin). En ala edes väittämään, miten paljon vain nautin kotiäitiydestä. Nautin toki, tiettyyn pisteeseen asti. Kun lapsi alkoi lähennellä vuoden ikää, aloin itse kaivata kotipäiviin jo ihan tuntuvaa vaihtelua. Enkä tarkoita vaihtelulla harrastuksia tai muita lapsien kanssa tehtävää aktiviteettia. Kaipasin jotain omaa. Aikuisia ihmisiä. Keskusteluja, jotka eivät pyöri lasten ympärillä.

Nyt kun olen ollut töissä parisen viikkoa, olen äärimmäisen tyytyväinen. Töiden aloittaminen kävi kivuttomasti ja lapsi viihtyy hoitopaikassaan erinomaisesti. Olen itse energisempi ja iloisempi. Jaksan paremmin ihan kaikkea. Tavallaan tunnen pientä syyllisyyttä siitä, miten helpottunut olen tästä isosta muutoksesta arjessa. Toisaalta taas tiedän, että tästä uudenlaisesta arjesta ovat nauttineet ihan kaikki meidän perheestä. Me aikuiset pääsemme molemmat aikuisten maailmaan päivän ajaksi, ja lapsi pääsee lasten maailmaan leikkimään ja oppimaan, pitämään hauskaa.

En tiedä, haluanko vielä joskus taas olla kotiäiti. En tiedä sitäkään, onko minulla työpaikkaa enää maaliskuussa. Sen kuitenkin tiedän, että mikäli nykyistä työsopimustani ei jatketa, pyrin löytämään töitä jostakin muualta. Ja tiedän senkin, että juuri nyt ei minusta kotiäidiksi olisi. Saa siis nähdä, miltä näyttää ensi vuoden työtilanne, ja millaista arkea elellään alkukeväästä.

Kun mietin omaa olotilaani vaikka kuukausi takaperin ja vertaan tämän hetkiseen, niin myönnän kyllä, että en ole juuri nyt kotiäitimateriaalia. Ehkä joskus taas saatan olla. Pieni hengähdystauko kotielämään tekee varmasti hyvää. Nyt voin joka tapauksessa nöyrästi sanoa ja todeta, etten ollut sitä mitä kuvittelin. Vaikka oikeastaan, olin juuri sitä.

Katso myös

8 kommenttia

  1. Minun oli itse tarkoitus palata töihin jo vauvan ollessa 6 kuukautta, jolloin miehen piti jäädä kotiin toiseksi puoleksi vuodeksi. Neljän kuukauden kohdalla iski kuitenkin tosi kova ahdistus siitä että pitäisi jättää niin pieni vauva ja palata töihin, joten hain lisää vanhempainvapaata sinne asti kunnes vauva on 8 kuukautta. Tämäkin tuntui tuossa 4 kk vaiheessa olevan tosi pian, mutta erinäisten työkuvioiden takia en voinut jatkaa vapaata pidempään. Nyt vauva on 7 kk ja olen palaamassa muutaman viikon päästä töihin ja olen ehdottoman iloinen siitä että en jatkanut vielä pidempään tuota vapaata. Mies jää kotiin 8 kuukaudeksi ensi kesään asti, joten ei tarvitse stressata päivähoitokuvioita ja itse saan vaihteeksi viettää aikaa myös aikuisessa seurassa. Onneksi asumme lähellä työpaikkaani ja työni on joustavaa, joten voin tehdä lyhennettyä työpäivää ja -viikkoa. En myöskään koe että minusta olisi kotiäidiksi, vaikka yhdessä vaiheessa tuntuikin siltä, että pitäisikö samantien jäädä vaikka pariksi vuodeksi kotiin. Kotona olo on ollut toisaalta todella ihanaa ja rentouttavaa, mutta välillä myös vaikeaa ja väsyttävää ja usein ihan vaan tylsää. Omassa työssäni pääsen koko ajan käyttämään aivojani, joten kotona olo on ollut tähän hyvää vastapainoa, mutta toisaalta tuntuu ehkä vähän liiankin aivottomalta. Samoja pohdintoja siis täälläkin käyty läpi, tosin nopeammassa aikataulussa kuin siellä :)

    Päädyin blogiisi joskus aikuisbalettiharrastuksen kautta ja satuin olemaan raskaana, joten jäin seuraamaan. En ole aiemmin kommentoinut, mutta nyt haluan kiittää ihanan kiihkottomasta ja pohdiskelevasta äitiysblogista! En ole vauvan syntymän jälkeen lukenut enää kuin paria äitiysblogia kun niissä tuntuu yleisesti olevan kovin negatiivinen ilmapiiri postauksissa tai kommenteissa. Itse ajattelen että kaikki äidit tekevät parhaansa selvitäkseen uudessa ja ihmeellisessä elämäntilanteessa ja haluan tsempata muita äitejä enkä lannistaa tai ajatella että oma tapani tehdä asioita on mitenkään ainoa oikea. Tuntuu että liian negatiivisuuden lukeminen vie vain turhaan energiaa tärkeämmiltä asioilta eikä siitä saa mitään irti. Kiitos siis sinulle siitä että blogisi on kaikkea muuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle aivan mielettämän ihanasta kommentista. On aina ihana kuulla palautetta. :) Mä arvostan myös tosi paljon muiden äitien ratkaisuja, ja oon kiinnostunut siitä, miksi joku toinen on valinnut toisen tavan. Mutta en haluaisi tuomita tai arvostella. Vastakkainasettelu on muutenkin näissä vanhemmuusasioissa aina ihan väärä lähtökohta, kun ei oo olemassa sitä yhtä oikeaa, ihmisten (ja lasten tarpeiden) ollessa niin erilaisia.

      Aika hyvin muuten kuvailit tuota kotona oloa. Se on just vähän tuollaista aivotonta. Musta alkoi tuntua, että mun ajatus ei kulje enää tavalliseen tapaan, kun en juurikaan oo joutunut kotioloissa haastamaan omia aivojani. Työelämä on kyllä virkistänyt siinäkin mielessä ihan hurjan paljon!

      Poista
  2. Mä aina luulin että olen kotiäitityyppiä. Tulin aika lujaa kuvitelmista alas, ei musta ollutkaan siihen että pidän yksin himan reilassa ja safkat pöydässä, lapset vaatetettuna ja iltapäivät askarrellen. Ekan muksun kanssa olin kotona 10kk, sitten isä jäi kotiin. Ehdin olla puoli vuotta töissä kun jouduin erityisäitiyslomalle kakkosesta. Sitten olinkin kotona reilu 3v, tavallaan hyvin onnellisena mutta myös äärimmäisen yksinäisenä ja osin onnettomana. Ei ollut mitään omaa. Kotiäitiys aiheuttaa väistämättä valtavan eriarvoisuuden pariskunnan välille - toinen pääsee kotoa pois, käy ravintolassa lounaalla, voi vaan ilmoittaa että meneekin tunti pidempään, tai että joutuukin olemaan viikonlopun töissä. Sinä vaan oot siellä himassa ja "joudut" hoitamaan kaikki käytännön hommat. Jotenkin se menee niin, että kun tuijottelet niitä keskeneräisiä juttuja päivät pitkät, ei vaan pysty odottelemaan että se toinen sitten joskus ehtii tehdä osansa.

    Muistan kun lähdin sitten opiskelemaan. Miten ihanaa se oli että joku oli kiinnostunut MINUSTA. Ketään ei kiinnostanut miten meillä nukutaan tai onko ollut flunssaa. Aikuisten juttuja.

    Nyt kolmannen kanssa (isommat on nyt 11 ja 13) mulla on oma yritys ollut koko ajan tässä rinnalla, ja fiilis ihan eri. On sitä jotain omaakin. Joka tosin aiheuttaa sitten aikataulullisia ongelmia välillä. Nyt alkaa olla 3v lasissa ja alan olla pitkästynyt. Yksinäinen, kyllästynyt lapsijuttuihin. Ja siihen että saan taas hoitaa kaikki hommat ittekseni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi eriarvoisuus on muuten totta (joskin toki melko pieni asia sinänsä). Muistan itsekin, että olen miettinyt nimenomaan tuota, että toinen saa syödä rauhassa ja vielä melko hyvät ruoatkin, jonkun toisen tekemänä. Tosi monessa asiassa sitä vähän tahtomattaankin koki sellaisia lieviä katkeruuden tunteita. Toisaalta, tää varmaan toimii myös toisinpäinkin. Työssäkäyvä vanhempi ehkä arvostaisi niitä aamuja, kun ei ole kiire minnekään ja voi vaan olla ja puuhastella lapsen kanssa.

      Poista
  3. Jotenkin itsellä todella samoja ajatuksia. Ennen kuin lapsi syntyi luulin olevani kotiäiti -matskua, väärässä olin. Nyt lapsi on 11kk ja töihin paluu häämöttää uuteen työpaikkaan puolentoista viikon päästä ja olen aivan innoissaan!! Mies jää kuukaudeksi kotiin niin lapsi on reilu vuoden kun aloittaa tarhan. Tuntuu niin oikealta ratkaisulta tämä. En osaa enää tarjota lapselle kotona sitä mitä hän ehkä tarvitsisi, päivöt tuntuvat samanlaisilta.. Joten minun paikkani on siis jossain muualla kun kotona päivät :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on tärkeää, että ymmärtää itse, milloin on paras vaan luovuttaa. Kotiäitiys ei kyllä mitenkään oo kaikkien juttu. Olisihan se ihanaa, ajatuksen tasolla., mutta käytännössä ainakin mun kotiäitiys nyt viimeisten kuukausien aikana on ollut varmaan lapselle aika puuduttavaa ja tylsää.
      Tsemppiä töiden alkuun! :)

      Poista
  4. Minäkö tämän kirjoitin? ..olisin voinut!
    Hyvin hyvin osuvia ajatuksia, joita itsekin olen pohtinut.
    Ja tässäkin aiheessa itselläni, äitiyteen kun liittyy, se syyllisyys meinaa nostaa päätään,
    vaikka ei todellakaan pitäisi!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syyllisyys on kyllä JUST se... Se tulee ihan kaikesta. Niistäkin, mistä ei tarvisi. Äitiys on varmaan ikuisesti tasapainoilua syyllisyyden ja sellaisen itseensä tyytyväisen olon välillä. :D

      Poista