Kateudesta vihreä

Koin tänään kateutta, ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Kaiken lisäksi vielä sellaisesta asiasta, joka ei ole itselleni millään tavalla luontaista. Naapuri sen tietenkin aikaan sai.


Olen aina ollut tekijä. Projekti-ihminen. Monta rautaa tulessa. Kun yksi sammuu, on uusi jo viritteillä. Koska en vain osaa vain olla. Elän siitä, että minulla on tekemistä. Paikoillaan oleminen toimettomana tuntuu väärältä ja alkaa hermostuttaa. Kuitenkin nyt, viime aikoina, on ollut paljon asioita meneillään. Onhan niitä aina, en minä sitä kiellä. Mutta nyt ehkä tavallista enemmän ja eri tyyppisiä (tämä on kuitenkin mielestäni ollut vain positiivinen asia, kuten tekeminen minun näkökulmastani aina). 

Mutta se kateuden hetki... Näin tänään iltapäivällä kolmen aikoihin parvekkeella käväistessäni, että naapuri katsoi televisiosta jotakin täysin turhanpäiväistä. Ja siinä hetkessä se tuli. Kateus. Se iski kuin ovela kettu. Täysin arvaamatta. Mietin, että minäkin haluan! Minäkin haluan vain istua sohvalla ja tuijottaa jotakin tyhjänpäiväistä! Minäkin haluan, että minulla olisi aikaa käyttää aikaani johonkin aivan totaalisen tyhjänpäiväiseen! 

Pelkkä oleminen ja rentoutuminen on se yksi asia, jota aina vain tavoittelen. Teen asioita sillä mentaliteetilla, että hoidan nyt ne nopeasti pois alta, jotta voin sitten myöhemmin rentoutua rauhassa. Silti, kun to do -lista alkaa lyhentyä lupaavasti, koen yhtäkkiä yleensä tarvetta alkaa keksiä uutta tekemistä. Jotakin, mikä pitää liikkeessä.


Nyt (yli) 30-vuoden iässä (kyllä, otin ikäkortin esiin), sitä kuitenkin on alkanut jo miettiä, että eihän tässä ole mitään järkeä. Eihän siinä ole mitään järkeä, ettei ihminen rentoudu. Eihän siinä ole mitään järkeä, ettei ihminen koskaan vain ole. Että niinäkin hetkinä, kun istuu sohvalla puoli tuntia tekemättä mitään konkreettisesti, tekee kuitenkin päässään paljonkin. Suunnittelee, miettii, jäsentelee, pohtii, ideoi...

Ei hitto! Rauhoitu nainen!

Niinpä nyt. Minä ajattelin, että keskityn nyt entistä enemmän siihen, että muistaisin aina välillä pitää hengähdystaukoja. Että muistaisin, ettei ihminen jaksa ilman lepoa. Että antaisin itselleni luvan "laiskotteluun".  Se, miten minä miellän laiskottelun on toki häilyväinen määritelmä, eikä se tarkoita välttämättä jouten oloa. Lähinnä aikaa, jolloin en mieti velvollisuuksia tai tulevaisuutta. Aikaa jolloin voin lukea kirjaa, tehdä käsitöitä, ehkä piirtää, valokuvata, maalata, katsoa elokuvia, mitä tahansa sellaista, jolla ei ole deadlinea tai josta en vain yksinkertaisesti ota yhtään paineita.

Tuntuu kyllä toisaalta melko vaikealta. Kun on koko ikänsä (niin pitkään kuin muistaa) ollut sitä sorttia, että nauttii tekemisestä, ja nimenomaan kaipaa sitä, ja jotakin ns. järkevää tekemistä. Tekemistä, jolla on jokin oikea tarkoitus. ...mutta näin aikuisiällä ei aina erota omia rajojaan ja vaali omaa jaksamistaan. Minusta nyt tuntuu siltä, että tuo hupaisa ja yllättävän voimakas kateuden puuska oli oman kehoni viesti siitä, että pitäisi levähtää. Ja siksi sitä pitää kuunnella, ja ottaa se vakavasti.

Eli kyllä, minä yritän nyt olla kasvattamatta sitä to do -listaa hurjan pitkäksi ja keskityn niihin asioihin, joihin oikeasti kannattaa keskittyä. Ja lopun ajan sitten vaalin omaa vapaa-aikaani (enkä täytä sitä velvollisuuksilla), jotta väsyneet aivonikin saisivat joskus levätä. Lepoa aion tarjota niille piakkoin, sillä ostin juuri langat neuletakin tekoa varten! Tiedän, tiedän. Ei kuulosta levolta. Mutta minulle se on juuri sitä. Silmukka toisen perään huolettomasti, rivi riviltä. 

PS. Kuvissa todisteita siitä, että olen viime aikoina ehtinyt kyllä rentoutuakin. Ja vielä sellaisten asioiden parissa, joita en ole aiemmin kokeillut. (Sen toki huomaa työn jäljestäkin...... vaan onko sillä niin väliä.)

Samalla mietin, että olenko muka yksin? Tuntuu, että nykypäivänä tämän kaltaiset ongelmat arjessa ovat yleistyneet aina vain enemmän ja enemmän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti